Vaikeasta koirasta hyväksi koiraksi – kaikki on korvien välissä

Teksti: Reetta Kangaslampi / TopTeam 2016-17

Hain TopTeamiin kaudelle 2016-2017 hetken mielijohteesta, silloin 2-vuotiaan mittelspitzini Lumon kanssa. Lumo on toinen agilitykoirani, ja samalla toinen oma koirani, vaikkakin perheessäni on aina koiria ollut enemmän ja vähemmän. Hetken mielijohteet ovat ilmeisesti minulle tyypillinen tapa toimia, sillä sellaisen johdosta myös Lumo tuli elämääni, kun 18-vuotiaana sattuman kautta päädyin Lumon kasvattajan kanssa juttelemaan tulevista pennuista. Tavatessani viisiviikkoisen Lumon ensimmäistä kertaa tiesin välittömästi, että se olisi tässä. Kyllä sen vaan huomaa.

reettalumo1

Kuva: Milja Haapamäki

Moni ihmetteli rotuvalintaani. Kun on päässyt pitkälle ensimmäisen agilitykoiransa kanssa kuulemma looginen valinta seuraavaksi agilitykoiraksi ei ole mittelspitz. Lumo oli jo pentuna tulta ja tappuraa, taisteli raivokkaasti, piti jäätävää meteliä ja tuhosi paikkoja kotona. Ympäristön painostuksesta oma haluni näyttää, että mittelspitzistäni olisi johonkin, kasvoi samaa tahtia koiran kanssa. Olin aivan haltioitunut Lumosta ja sen kanssa tekemisestä. Se on ollut nopea, aktiivinen, saalisviettinen ja temperamenttinen koira nuoresta asti, ja oma räiskähtelevä persoonallisuuteni ruokki sen innokkuutta. Vanhempi agilitykoirani Taika on aina ollut helppo koira, rauhallinen ja hirveän kiltti, joten pientä kulttuurishokkia oli ilmassa uuden koiran vastakohtaisen luonteen myötä.

Aloimme kisata heti Lumon täytettyä 1,5 vuotta ja nousimme nopeasti kakkosluokkaan. Oma haluni näyttää vain kasvoi, kunnes kuulin ensimmäisen kerran ympäriltäni negatiivisia kommentteja koirastani. Ihmismieli on mielenkiintoinen: vaikka kuulee yhdeksän positiivista kommenttia, mieleen painuu se yksi negatiivinen. Minulle tämä tapahtui pian noustuamme kakkosluokkaan. Koirani oli kuulemma ”vaikea”. Siihen asti olin nähnyt koirani vilkkauden, terävyyden ja temperamentin positiivisina puolina, mutta yhtäkkiä ne tekivätkin koirasta vaikean ulkopuolisen silmissä. Päästin ajatuksen ihoni alle, ja siellä se alkoi kasvaa. Ja voi miten nopeasti se kasvoikaan!

Jokaista starttia ennen muistutin itselleni, että tämä on nyt sitten se vaikea koira, pitää olla todella skarppina koko ajan. Ei saa yhtään herpaantua, ettei koira sinkoa tulisena ties minne. Aloin jännittää jo kisapaikalla, mitä hankala koirani tänään keksisi. Huomasin, ettei se pysynyt lähdössä, ei ottanut kontakteja, ei löytänyt keppejä. Aina viimeistään radan viime metreillä pilasin radan itse alitajuntaisesti ohjaamalla huonosti, jotta vaikeana koirakkona emme nyt vaan nousisi kolmosiin ansaitsematta sitä.

reettalumo2

Kuva: Marle Muuronen

Tässä kohtaa meidän historiaa päästään aikaan, jolloin TopTeam alkoi loppukesästä 2016. Yllätyksekseni olimme tulleet valituiksi. Tämä synnytti automaattisesti mielessäni ajatuksen ”ne eivät varmaan huomanneet, ettei meistä ole mihinkään, eivät huomanneet kaikkia meidän ongelmia.”

Ensimmäisissä Anne Talvitien mentaaliharjoituksissa olin skeptinen, sillä mielestäni tunteilla ei voinut olla mitään tekemistä kilpailusuoritusten kanssa. Kerrottuani Annelle, että olemme olleet jo vuoden kakkosluokassa, koska mistään ei tule enää mitään Anne kysyi, miksi olemme olleet siellä vuoden. Vastaukseni oli, että koirani on vaikea. Anne kysyi, miksi se on vaikea. Luettelin liudan luonteenpiirteitä, jotka tekevät Lumosta vaikean. Anne vastasi siihen, että entä jos se ei olisikaan vaikea koira. Entä jos se olisikin hyvä koira?

Toukokuussa päättynyt TopTeam-kausi oli varmasti monelle tiimiläiselle mullistavaa aikaa, ja sitä se oli myös minulle. Kulutin koko syksyn aktiivisesti harjoittelemalla, mutta treenaamalla vain vähän agilitya. Treenasimme hallilla helppoja juttuja, onnistuimme Lumon kanssa paljon. Todellinen harjoittelu tapahtui korvieni välissä. Kirjoitin, puhuin ystävien kanssa, kirjoitin lisää, sanoitin kaiken ääneen. Rutisin Annelle yksityistunneilla. Piti antaa kasvot sille, mikä ahdistaa, jotta pääsi muuttamaan mielikuvaa. Aina kun jokin asia kisoissa alkoi pelottaa (”tuosta se varmaan sinkoaa pois hallinnasta, radan alku on vaikea, noille kepeille se ei varmasti löydä, kisapaikka on ahdas ja se on varmaan ihan tiloissa täällä, rähiseeköhän se jollekin, entä jos en saakaan sitä kontaktiin…”) pakotin itseni sanoittamaan pelon syyn: miksi se pelottaa, ja millainen tilanne on todellisuudessa.

Ennen jokaiselle radalle menoa kehuin koiraani ja luettelin kaikki ne asiat, jotka siitä tekevät hienon koiran. Hyvän koiran. Aivan mahtavan koiran.

reettalumo3

Kuva: Milja Haapamäki

Suurin oivallus minulle oli kuitenkin”hitot siitä” –ajattelumallin kehittyminen. Entä jos epäonnistumme? Hitot siitä. Entä jos joku näkee? Hitot siitä. Entä jos koira karkaakin lähdöstä? Hitot siitä.

Tein tietoisesti agilitysta taas sen pelin ja meidän kummankin mielestä hauskan leikin, jota se pohjimmiltaan on – myös huippu-urheilutasolla. Kuvittelin meidät onnistumassa ennen jokaista rataa. Ja lopulta onnistumiset kävivät toteen. Ja onnistumiset alkoivat toistua. Jo TopTeamin syyskauden aikana nousimme parin voittonollan siivittäminä kolmosiin. Nousimme myös sivulajissamme aivan huomaamattani ylimpään eli voittaja-luokkaan.

Olemme käyneet treenaamassa ja kisaamassa lukemattomissa erilaisissa paikoissa, ja voin luottaa niissä kaikissa koiraani. Jälleen kerran hetken mielijohteesta lähdimme keväällä Tornioon EO-karsintoihin, joissa teimme yhden nollan (voittaen vanhemman agilitykoirani!) ja lisäksi kaksi loistavaa rataa.

Jokainen kisarata on mahdollisuus pitää hauskaa, tehdä täysillä ja olla koiran arvoinen. Välillä huomaan synkän ajattelumallin nostavan päätään, etenkin huonommin menneen kisaradan jälkeen. Nyt osaan kuitenkin havaita ajatukseni, pysäyttää sen, näyttää sille oma paikkansa ja nostaa itseni sen yläpuolelle. Pääsen radalla yhteenkuuluvuuden tilaan, johon en olisi vielä vuosi sitten voinut kuvitellakaan koiran kanssa olevan edes mahdollista päästä. Tilaan, jossa kenelläkään muulla ei ole mitään merkitystä, ulkopuolista maailmaa ei edes ole. On vain me ja meidän yhteinen pelimme.

reettalumo4

Viimeisellä TopTeam-leirillä en muistanut enää kertaakaan, että minulla on joskus ollut vaikea koira. Suhtauduin kaikkiin treeniratoihin positiivisina haasteina, ja olin innoissani niistä. Koira pysyi lähdössä, kuunteli minua ja hoiti tonttinsa täydellisesti. Tosiasiassa Lumo on hoitanut tonttinsa aina täydellisesti, minun vain piti itse kehittyä luottamaan Lumoon ja päästämään irti kaikista omista ennakkoluuloistani ja ennustuksistani. Välillä rata menee edelleen ihan puihin, mutta se kuuluu lajin henkeen. Agilityssa onnistumisen ja epäonnistumisen ero on tosi pieni. Nykyisin osaan todeta, että hitot siitä, ollaan silti tosi hyviä. Mitään ei koskaan saa, jos ei uskalla yrittää. Nyt arvokisakauden vaihtuessa alamme taas kisata aktiivisesti, enkä malttaisi millään odottaa uusia mahdollisuuksia onnistua!

Tavatessani viisiviikkoisen Lumon ensimmäistä kertaa tiesin välittömästi, että se olisi tässä. Tässä oli se, mitä olin etsinyt. Ja miten oikeassa olinkaan. Sanotaan, että aina ei saa sellaista koiraa, minkä haluaa – vaan saa sellaisen koiran, minkä tarvitsee. Minä sain molemmat yhdessä paketissa. Parasta on, että meidän tiemme on vasta alussa.

Nähdään kisakentillä! 🙂

Reetta ja Lumo

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s